keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Hand towel

6 kommenttia:

  1. Hei,
    kirjoitan tämän tähän, vaikka voisi se muuallekin tulla.

    Mietiskelin näitä eilen, kun ajoin autoa - pitkäkestoista arkitaidetta siis ;))- ja ajattelin, että nää on jotenkin intertekstuaalisia tai intervisuaalisia tai inter-jotakin nää työt. Siis tekstien välisiä, kuvien välisiä, tai sanojen ja kuvien välisiä.

    Sellaisia, että ne viittaa ja avautuu eri suuntiin ja niiden merkitykset voi olla monia. Osin teet sitä varmaan tietoisesti (nokkelilla nimillä, Mondrian-tyyppisillä kuva-aiheilla), osin se voi olla sattumanvaraista, ja jokaiselle katsojalle omanlaistaan. Siksi(kin) on jännää seurata, mitä me itsekukin näemme, kun katsomme sitä mitä sinä katsot, ja kuvaat.

    VastaaPoista
  2. Minähän vaan napsin, suunnittelematta etukäteen, siis pysähdyn ihmettelemään ja sitten kun siirrän kuvan koneelle se näyttäytyy toisessa valossa ja synnyttää uuden assosiaatiosarjan. Suurin työ on se valitseminen, kun olen päättänyt, että vain yksi kuva ja otsikko ja kuvia on valtavat määrät. Lapsuuden kuvani ovat ihan samanmallisia, neliöitä ja ne kulkevat yhtenä virtana kaiken alla. Niiden kanssa ja kaiken nähdyn ja luetun kanssa ja kaikkeen ihastuneen(mm. kuvataide) kanssa sitä käy keskustelua. Olet ihan oikeassa siinä välisyydessä. Ovat ne ainakin lapsuuden ja nykyhetken välisiä kaikilla mahdollisilla tavoilla.

    VastaaPoista
  3. Kun katsot kuviasi jonain toisena päivänä, saisivatko ne uuden nimen - eli kuinka assosiaatiot muuttuvat, ja miten assosiaatioketjut muodostuvat tästä päivästä kuvaan, muistoon ja sanaan?

    VastaaPoista
  4. Useinkin saisivat. Ja aika usein tekisi myös mieli vaihtaa kuva toiseen, muka parempaan. Tuttua kirjoittamisesta: aina olisi korjattavaa, eikä ikinä haluaisi antaa tekstiä käsistään.

    Otsikointi tuuppaa kuvaa johonkin suuntaan ja nimen ja kuvan välille avautuu assosiaatioiden valtatie tai ainakin polku. Kun kuvaa sitten katsoo uudelleen päivien päästä ei näe enää sitä polkua vaan otsikon muodostaman seinän. Ja mieli puhkoo siihen reiän, ikkunan, josta näkyy jotakin uutta. Usein hetki, jolloin kuva on otettu häivähtää mielessä, mutta nyt kaiken sen jälkeen tapahtuneen värjäämänä.

    VastaaPoista
  5. Aiska, tajusin tänään miettiessäni tuota mitä kirjoitit, että kuvaamiseni on muuttunut ja sain kiinni siitä miten se on muuttunut tässäkin ajassa. Teen sitä mitä olen tehnyt akryylimaaleilla nyt kameralla. Ajattelen niitä maalauksiana tai menen ainakin sitä kohti, maalausta päin. Se ei selvästikään ollut alussa olemassa se ajatus vaan kaikki alkoi kyllä valokuvaamisesta. Pienten hetkien tallentamisesta, mutta nyt silmä jo etsii ja rajaa samalla tavalla kuin jo maalaisin. Olen yllättynyt havainnosta.

    VastaaPoista